Pienestä kiinni

Katsoin juttua sata vuotiaasta naisesta. Nainen oli ollut koko elämänsä naimaton, nyt sata vuotiaana perheetön. Vanhemmat olivat kuolleet aikoja sitten. Ystävät olivat jättäneet ruumiinsa hautausmaan muurien sisäpuolelle ja jättäneet hänet yksin, yksi toisensa jälkeen. Kuolemaa ei voi kukaan määräillä.

Tämä ihminen on elänyt sata vuotta, kun hän oli lapsi ei sähköön liittyvä teknologia ollut kovinkaan kummoista. Voin kuvitella miten tuon ajan nähnyt ihminen pitää meitä läpeensä mukavuuden pilaamana. Sadan vuoden aikana on tapahtunut niin valtavasti asioita niin monella saralla, että aivoihin sattuu. Jo minun elämäni aikana on tapahtunut niin paljon, jospa elän sata vuotta mitä sanon haastattelussa mitä en halua antaa?

Haastattelun mieleen painuvimmat kohdat olivat seuraavat; Nainen muisti, kuinka veli oli haukkunut häntä laihaksi ja rumaksi, ei halunnut edes samaan kuvaan. Toisessa kohdassa hän kertoi naapurin sanoneen, että hän on aina sairas. Hän koki lapsuudessaan olevan heikko, ruma ja laiha, mikä tuohon aikaan oli tietysti merkki köyhyydestä.

Kävi kovasti sääliksi tätä aivan hurmaavan luonteen omaavaa naista. Hän oli reppureissannut nuorena naisena Euroopassa, joka kertoo miten rohkea ja utelias on pitänyt siihen aikaan nuoren naisen olla, jotta uskaltautuu lähtemään. Hänellä on myös mahtavan sarkastinen huumorintaju. Hän ajeli omalla autollaan prismaan vielä satanen omassa mittarissa, joten kertoo se jotain aivan upeasta fysiikasta kehossa. Syy miksi säälin on se, että hän kaikkien hurjien seikkailuidensa jälkeen kuvitteli olevansa ruma, laiha ja sairas, ei kukaan häntä huolisi. Ei edes yrittänyt koskaan saada puolisoa, koska ajatteli olevansa kerrassaan liian huono, ruma ja sairas.

Ihminen joka on elänyt sata vuotta, mutta joka muistaa lapsuudesta niin elävästi hetken, jossa veli ei halua samaan kuvaan. Tämä hetki on rakentanut hänen kuvansa täysin pieleen. En usko, että veli muistaa sanoneensa noita asioita siskolleen.

Joku tässä dokumentissa puhutti minua kovasti, mietin naista joka päivä. Olen miettinyt omia lapsia, mitä he voivat muistaa sadan vuoden päästä, olenko kommentoinut joskus jotain typerästi, joka saattaisi seurata vuosisadan. Mietin itseäni, pystynkö muistamaan yhden hetken, joka olisi minua noin paljon satuttanut.

Jostain syystä olen alkanut ajattelemaan itseäni lapsena paljon. Tajusin, että ei ole olemassa yhtä asiaa, että olisin vain ruma, sen lisäksi minulla oli rekka-autollinen surkeita ominaisuuksia. Olin lapsena surkea kaikessa, jos en ollut surkea olin keskinkertainen. Minulla ei ole lapsuudesta kuin yksi kokemus joka meni nappiin. Se oli minun ja Mäkisen Saaran järjestämät hevoskilpailut ala-asteen pihassa.

90-luvulla pystyi järjestämään lupaa kysymättä ratsastuskilpailut kyläkoulun pihassa. Koulu-este- ja laukkakilpailut, arpajaiset ja kanttiini sekä tavarapalkinnot sijoittuneille. Kaksi ala-aste ikäistä järjestäjää. Nykyään on hankalaa saada järjestettyä edes yhden lajin kilpailut, aikuisten voimin. Jotain sanottavaakin siinnä tuli, mutta onneksi meitä puolustettiin, koska helpompihan sitä on anteeksi pyytää, kun ruveta lupaa kyselemään. Täytyy kyllä sanoa, että suurin kunnia täytyy antaa Saaralle, jolla oli ihan älytön pokka. Tavarat kerjättiin ensin kylän kaupoista. Paskaa laitettiin keräämään pikkuveljet, ne huijattiin hommaan niin, että valkoiset lakana soirot kietaistiin käteen jossa luki “järjestyksenvalvoja” no siihen hommaan sattui myös kuulumaan paskankerääminen…

Nyt myöhemmin ajateltuna nämä kilpailut on rakentaneet muuten niin olemattoman ihmisen identiteettiin ihmeellisen palasen. Minusta hauskinta maailmassa on tehdä tapahtumia, en jaksa niitä, mutta aina haluaisin kuitenkin tehdä yleisötapahtumia. Se on se ainoa kerta lapsena, kun olin mukana joissain merkittävässä, jossa tunnuin onnistuvan.

Se, että on mielestään kasvanut rumana, harvahampaisena ja pulleana. Että henkiset kyvyt on kastemadon luokkaa, että matkit kaikessa, et kelpaa seuraan, olet liian äänekäs… en edes keksi miten luokattoman huono kaikkiaan olen ollutkaan. Sellainen ihminen yllättyy kaikesta mitä osaa. Tämä ihminen, kun on vielä syntynyt sisarusparven keskelle. Sellaisesta ihmisestä tulee erityisen näkymätön. Muistan lapsena toivoneeni, että minulla olisi edes silmälasit, jos joku sitten huomaisi minut.

Kun kasvoin pidin huolen, että minut nähdään. Olen klassikko keskimmäinen. Keskimmäiset lapset ovat monesti huvittajia, ne ei haasta riitaa, mutta eivät halua jäädä huomiosta.

Kun on tähän maailmaan lähtenyt säheltämään niinkin puutteellisena, kuin minä, mutta sinnikkäästi yrittää ylittää omia puutteitaan on yllättynyt monesti.

On varmasti hassua nähdä melkein nelikymppinen leijumassa, kun on osannut jotain. Se on minulle ihmeellistä, koska koen näillä minun puutteellisilla lahjoillani niin kovin ihmeelliseksi, jos osaankin joitain hyvin tavallisia taitoja. Tämä ajaa minut tietysti kokeilemaan mihin pystyn ja mihin en, koska tietämykseni fyysisistä ja henkisistä ominaisuuksistani perustuu tähän samaan, kuin haastattelussa näkemäni sata vuotiaan. Lapsena koettuun tunteeseen omasta minästä. Koettuun sen vuoksi, koska tuskin kukaan minustakaan on sanonut, että olen huono kaikessa ja rumakin, mutta olen kokenut niin.

Vaikka alussa olinkin ruma ja kaikkea siihen päälle, olen nyt kuitenkin ymmärtänyt, että saatan olla ihan tavallisen näköinen ja jopa painoinen. Kaikki vaillinaiset kykyni ovat kyllä olemassa, mutta olen huomannut omaavani kykyjä joista en ole tiennyt. Olen myös ymmärtänyt, että ihminen on kykeneväinen oppimaan vaikka mitä ja silti sitä kaikkea ei ole syytä osata.

Pienestä se on kiinni, muista se kun pienille puhelet.

-Eekku