Meidän kansallisaarre

2000-luvun alussa kokemukseni suokeista koostui lapsuuden kokemukseen ravureiden tai entisten ravureiden kanssa. Hevosien toimiin koetettiin vaikuttaa, mutta saimme monta kertaa kyydityksen tallille tai ruuan äärelle suomenhevoselta. En usko, että meitä totteli minkään rotuinen hevonen, mutta suomenhevonen todisti voimansa ehkä rehellisimmin. Olo suokin kanssa oli voimaton, ne oli niin vahvoja jyriä, en ollut kauhean rakastunut rotuun. Ensimmäinen suokki meille silti tuli 2010 ja sen jälkeen olen saanut vaihtaa mielipiteeni rodusta totaalisesti.

Oma huikein suomenhevos kokemukseni on ehdottomasti pikkuinen Jonderman. Koska mieheni harrastaa ja nauttii hevosten ostamisesta, olimme taasen kerran siinä puuhassa. Tällä kertaa oli kaksi oria minkä kohdalla jouduimme valitsemaan paremman, oli iso nuori ori, jonka rakenne hiveli silmää, siitä olisi vaikka jalostukseen asti. Toinen ori oli nelivuotias pikkuinen silakka, joka paineli pellolla, kuin viitapiru, sen molemmat etukaviot kasvoi virsuna, mutta se ei tuntunut hidastavan menoa yhtään. Epäilin, että ei noin pienellä mitään tee, mutta mieheni sanoi jo näkevänsä minut sen selässä, joten se otettiin. 

Pikkuinen ori olikin sitten ori ihan todella, ei se varsinaisesti kovaa purrut, mutta näykki aina, kun oli tilaisuus. Sillä kului ratsukenkä kuudessa viikossa puhki, koska jalat olivat levottomat koko ajan. Pikkiriikkinen kaviomurheinen ori sai hyvät röntgenkuvat ja aloimme hommiin. Niin pitkään, kun olin maassa ori oli levoton ja heilui, kun heinämies, mutta selkään päästyäni kaikki joutava heiluminen loppui ja alettiin töihin. Orilla oli kuitenkin niin paljon virtaa työn ulkopuolella, että päätimme ruunata sen kaikkien mielenterveyden vuoksi.  

Jonderman selkeästi tykkäsi hypätä ja se sujui siltä hyvin, tässä kohtaa ratsastajan täytyi sitten tulla ulos omasta mukavuuskuplasta ja ruveta hyppäämään, vaikka lapsuudessa saatu rimakauhu teetti henkisellä puolella töitä. En ole koskaan kilpaillut, pidän hevosia oikeastaan siksi, että rakastan hevosia, ei minulle pelkkä ratsastaminen ole tärkeää. Olihan se huikeaa hommaa kuitenkin saada rusetti toisensa jälkeen pikku kisoista. Jonderman tykkäsi kilpailla se ei ollut stressaantunut tai vaivaantunut kisoista ollenkaan ja näytti nauttivan kilpailupaikalla olostaan. Pikkuhiljaa ajatus piensuokkien estemestaruuksista alkoi olla puheissa ja lopulta teoissa.

Olimme seuratasolla kilpailleet yhden kauden ennen mestaruuksia. Kahden pienen lapsen äitinä niitä kilpailuita ei kovin montaa ollut. Mestaruuksiin kuitenkin piti korottaa seuraavalle tasolle ja mestaruuksissa hyppäsimme ensimmäistä kertaa aluetasolla. Jännitin niin paljon, että sattui ja pelkäsin, etten pysty starttaamaan ollenkaan. Hevonen ei pidemmän matkan jälkeen vaikuttanut onneksi yhtään jännittyneeltä. Me kaksi ummikkoa hyppäsimme osakilpailut parhain mahdollisin taidoin ja lopuksi laukkasimme kunniakierroksella, minulla kirkkain mitali kaulassa ja Jonderman liian iso voittoloimi päällä.

Suomenhevonen kiipeää kanssasi vaikka puuhun, jos olet sen luottamuksen arvoinen. Suomenhevonen myös haluaa, että sinä luotat siihen ja siitä se koostuu yhdessä ihmeiden tekeminen. Nuorten hevosten kanssa puuhatessa se korostuu eritoten. Voi olla hetki, kun asiat häilyy, mutta sitten palataan yhdessä luottamukseen, että asiat sujuu hyvin. Suomenhevonen suorittaa kyllä pyyteettömästi heikompi taitoisenkin kanssa, kunhan se luottaa. Olen lukenut ja kuullut uskomattomia tarinoita siitä mihin kokematon parivaljakko on yhdessä kasvanut, monesti siihen liittyy suomenhevonen.

Vaikka meillä on maailman paras hevosrotu, suomenhevosten kasvattajien määrä vähenee, suomenhevosten määrä vähenee ja geneettinen monimuotoisuus on vaarallisella tasolla. Myimme keväällä ensimmäisen suomenhevosen Saksaan, koska saksalainen oli valmis maksamaan Suomenhevosesta pyytämämme hinnan ja rahdin saksaan. Saksalaiset sai suokin millä olisi Suomessa voinut kilpailla useampaa lajia ja vetäistä hääparin kirkosta juhlapaikalle. Suomalaiset maksaa terveestä suomenhevosesta mielellään sen verran, kun entisestä ravurista, josta ravimies sanoo, että ei kestä radalla, mutta kyllä se tytöillä ratsuna menee.

Jäin todella pohtimaan pitääkö meidän alkaa rakentamaan myyntiä Saksaan ja unohtaa kotimaan markkinat, tehdä suokista Saksalaisille se mikä issikasta on tehty Suomeen. Vastaus on tietysti, että kyllä pitäisi, mutta ei vielä. Meidän vähäisestä määrästä suomenhevosia ei missään nimessä voi myydä, kuin ruunia ulkomaille. Kaikki lisääntymiskelpoiset suokit tarvitaan rodun säilyttämiseen täällä.

Koska meillä on suuri kriisi rodun kanssa jo nyt, on tärkeää saada mahdollisimman paljon lisää hevosia syntymään. Vaikka populaatiota lisätessä joudumme tekemään kompromisseja jalostusmateriaalin laadun suhteen on se pakollista geneettisen monimuotoisuuden kannalta. Kun populaatio on kasvanut tarpeeksi suureksi, voi taas valikointia tehdä karkeammalla kädellä.

Kustannusten noustessa alkaa rahat olla vähissä niin kasvattajilla, kuin ostajilla, joka vaarantaa erityisesti kasvattajat, jotka pitää yllä genetiikkaa, mitä tullaan tarvitsemaan tulevaisuudessa rodun säilyttämiseen puhtaana. Olen kuullut, että suomenhevosella ei tahdo enää raveissa pärjätä, jos sukusiitosprosentti jää alle serkkuparituksen. Raviradoilla juoksevat suokit on niin sukulaisia toisilleen, että siellä ei ole paljoa enää käytettävää näissä geneettisen monimuotoisuuden talkoissa. Erittäin tärkeää on pitää voimissaan genetiikka, joka ei juokse rahaa tai kohta rahaa juostaan ruotsalaista verta suonissa.

 Jotta me saisimme synnytystalkoot suomenhevostammoille, olisi meidän markkinoitava maailman monipuolisin hevonen kaikkien mieliin ja sydämiin!

Onneksi se ei ole vaikeaa, koska meillä on maailman paras hevosrotu!