Ennen jokainen muisti oman kuntansa eläinlääkärin. Saarijärvellä oli Matti, joka peittosi naapuri kuntien ja oman kunnan eläinlääkärit hoitamalla pieneläimet ja hevoset. Jos jotain sattui hepalle tai koiralle päivystysaikaan, sai olla huolesta soikeana, että onkohan Matti päivystämässä, muista ei olisi ollut juurikaan apua.

Toivottavasti osasin näyttää arvostukseni hyvälle eläinlääkärille. Matti jaksoi aina opettaa ja antoi minun olla mukana leikkauksissa vaikka olin ihmistaimi.

Terveyskeskuksessa oli tietyt lääkärit, jotka tunnettiin nimeltä. Saarijärvellä lääkärin saattaa vieläkin tuntea nimeltä, mutta taitaa olla niin, että pienten paikkakuntien terveyskeskukset on uusille lääkäreille vaan pakollisia paskarasteja, joista jatketaan parempiin hommiin.

No oli kyse sitten eläimen tai ihmisen hoidosta, kun hätä on suuri toivoo, että saa lääkärin, jos hätä ei vaadi auki vetäisyä kelpaa minulle hyvin sairaanhoitaja, jolta homma käy yhtä hyvin, usein paremmin. Ihmisten hoidossa toivon ja uskon irti lerpattavan raajan kanssa vielä pääsevän kohtuu helposti hoitoon, jos potilas on lehmä asia ei ole ihan niin helppo.

Kiireelliset päivystysaikaan tapahtuvat sairastapaukset jännittää hitokseen paljon. Lehmä on täysin vailla hoitoa, jos päivystävä eläinlääkäri ei pääse. Hevosen voi viedä Viikkiin, joka Keski-Suomesta katsottuna on vähän kaukana. Kaikki sellaiset eläimet jotka mahtuu ihmisen kanssa samasta ovesta voi periaatteessa viedä kaupunkiin päivystävälle pieneläinklinikalle, mutta voi ne vähän vinoon katsoa, jos kainalossa on vuohi.

Ainakin itsellä on kokemus, että eläinlääkärit tällä alueella on aivan ylikuormittuneita. Jos varsominen tai poikiminen on vaarassa mennä pieleen, on osattava itse tehdä paljon. On ennaltaehkäistävä kaikki mahdollinen, jottei ole sitä riskiä, että tarvitset apua äkkiä. Kaikkea mahdollista löytyy pienen klinikan verran, paitsi lääkkeitä.

Tänään kävin “lääkärissä”. Valittelin keuhkoja, jotka eivät ole koronan jälkeen vieläkään palautuneet normaaliksi . Käsikään ei koskaan parane tenniskyynärpäästään. Ensin minut otti vastaan sairaanhoitaja ja alustavien tutkimusten mukaan olisi halunnut lääkärinkin ottavan vastaan. Lääkäri oli lukenut asiansa osaavan hoitajan selvityksen tilastani ja määrännyt astmapiipun apteekkiin ja kertoi asiakkaan diagnoosin tenniskyynärpäästä asettuvan levolla, eikä nähnyt tarpeelliseksi tutkia asiaa syvemmin. Hoitaja otti minut vielä vastaan ja neuvoi miten astmalääkettä käytetään. Olen pahoillani kaikki lääkärit, mutta selvisin ilmankin valkoista takkia hyvin tänään, asiani ei ollut niin vakava, että olisin kokenut vain lääkärin osaavan hoitaa minua.

Jos minä saan astmalääkkeet apteekkiin ilman lääkäriä, miksi hevonen ei saa pitää kipulääkettä valjashuoneessa. Saanhan minäkin buranaa vaikka kuinka paljon ja käytänkin sitä varmaan ihan liikaa ja väärin. Tässä väärinkäytössä on syy, miksi hevonen tai koira ei voi pitää varulta lääkkeitä, koska se ei itse voi päättää hoidostaan. Ihminen on ahne ja oltuaan ahne on vieläkin ahneempi. Jos voit säästää niin yritetään ja joskus se voi mennä sitten eläinrääkkäyksen puolelle, kun yritetään itse lääkitä eläintä joka tarvitsee hoidoksi enemmän, kuin särkylääkkeen. Mutta, jos en voi saada eläinlääkäriä käymään, niin miten tämä homma jatkossa hoidetaan?

Minun paras ehdotukseni on eläinsairaanhoitajat, jotka tekevät ennaltaehkäisevää työtä, kätilön työtä, haavanhoitoa, rokottamista ja varmasti kaikkea vieläkin enemmän. Tehdäänhän sitä jatkuvasti terveyskeskuksissa ja sairaaloissa nytkin, miksei siis kunnaneläinlääkärin vastaanotolta käsin?

-Eekku