En voi enää liittää itseeni termiä ratsastaja. Olen ollut kaksi kertaa hevosen selässä viimeisen puolen vuoden aikaan. Niilläkin kerroilla olin lasten kanssa köpöttelemässä, pikku ponien veturina.
Miksi sitten en ole päässyt hevosen selkään?? Koska minussa ei ole tarpeeksi tahtoa ja voimia, en vaan jaksa, ei huvita, ei kiinnosta. Sama pätee tällä hetkellä aivan kaikkea vapaaehtoista tekemistä kohtaan. Puolustan itseäni myös totaalisen surkean alkutalven toivottomilla pohjilla. Liukkaalla ja kovalla ei ole hauskaa liikkua. Meillä hevoset ovat talvellakin laitumen kokoisissa aidoissa, useamman hevosen ryhmissä, niin painetta liikuttamiseen ei olosuhteiden vuoksikaan tule. Nyt kuitenkin satoi lunta, kevät aurinko houkuttelee, nyt pitäisi jo ruveta heräämään horroksesta, mutta ei huvita, ei yhtään.
Talli on jo tarkastettu käyttöön ja satulahuonekin sisältää suurimman osan käytössä olevista varusteista. Talven selkä on taitettu, lehmien uudessa pihatossa on katto (muttei paljoa muuta) ja suurimmat hankaluudet selvitty, näistä mainittakoon yhden auton lunastus, katkennut valtimo ja noin 15 karkaamista eri eläinlajeilla. Oliko kaikki tämä liikaa, onko minunkin selkä nyt taitettu? En pärjää tälle kuviolle more is more millään mittarilla. Tekemättömät työt tunkee eteen tai jyrää alleen, paskoo muroihin ja kusee kahviin. Tätä ei tahtoisi katsoa sivusta saati suorittavan perspektiivistä.
Ikävöin kotia, ikävoin kenttää ja sen valoja, ikävöin lyhyttä työmatkaa ja Tarvaalan ihania maisemia. Mutta tuntuisi kauhealta luopua lehmistä neljän vuoden päästä ja palata kotiin, vaikka se houkuttelee nyt enemmän, kuin aiemmin. Onhan täälläkin kaunista omalla twistillään, sellaista karuutta ripauksella kurjuutta. Enkä oikeasti saisi vinkua työmatkasta, lapseni odottaa tai istuu taksissa paljon enemmän päivän aikana (13km koulumatka), kuin minä. Elämässä on paljon asioita joista saa olla onnellinen ja tyytyväinen, harmi ettei se tunnu koskaan riittävän meille. Ehkä täältä eniten puuttuu se koti, oma koti.
99 kyyttöä ja 11hevosta myöhemmin mietin, mitä helvettiä tässä pääsi tapahtumaan. Miksi minä en saanut olla tyytyväinen yhteen hevoseen ja poniin, enhän olisi tarvinnut karvaakaan enempää. Minä olen sellainen yhden hevosen hinkkaaja, ei minua haittaa vaikkei sillä voisi ratsastaa, miksi meillä siis on 11 hevosta ja 99 nautaa. Olen nyt niin poikki, että en jaksa ratsastaa vaikka voisin valita joka päivälle eri hevosen. Syy on tietysti suuri kusetus. Suuri kusetus siitä, että meillä on oltava tammojen lisäksi ori ja, että tammoja on oltava mielellään paljon eikä vähän, koska nyt meillä kasvatetaan hevosia… Lehmiä on 99, koska kieli vyön alla niitä on haettu ja nyt ne ovat hienosti lisääntyneet, mahtavia persoonia 99 hankkimassa itseään pulaan, jos toiseen. Ehkä kusetuksen suurin perustelu on ollut euro, mutta ainakaan vielä en ole sellaista meillä tavannut tai ainakaan sellaista euroa joka jäisi pidemmäksi aikaa. Kuka kusettaa ja ketä? Kai me tässä kaikessa hulluudessa keksitään itse näitä kusetuksia, pitäisi astua kauemmas ja katsoa omaa tekemistä, miettiä mikä tässä kaikessa oikeasti on tärkeää. Sanoin kesällä, että järkevä raja on alle kymmenen hevosta ja alle sata nautaa, siihen pyritään takaisin, koska nautojen määrä poikimakauden jälkeen on n.140 päätä.
Minua puistattaa ajatus, että kuolen ennen, kuin ehdin kertaakaan istua ja ajatella, että en tarvitse muuta. Mikä meitä ajaa haluamaan aivan liikaa kaikkea, olen tällä hetkellä niin tyytymätön siihen mitä meillä on, että se tuntuu fyysisesti ja varmasti myös näkyy. Olen tyytymätön melkein kaikkeen ja korjattavaa tuntuu olevan loputtomasti. Kaikki mihin katson aiheuttaa valtavaa tyytymättömyyttä, mikään ei ole valmis kaikki on kesken. Minulle riittäisi yksi koti ja yksi talli. Olen pysähtynyt postilaatikolle keräämään voimia, jotta jaksan tulla perille ja kuulla mikä tänään on karannut, hajonnut tai hävinnyt. Viikonloput on pahimpia, kun joudut visuaalisesti saamaan todisteet kaikesta siitä tekemättömästä työstä. Totuuus on, että 75% tästä tekemättömästä remontista lahoaa ennen, kuin kukaan ehtii tai viitsii sitä korjata. Olen nauranut, että remonttipiiskuri heijaisi itseään nurkassa, jos joutuisi olemaan viikon meillä. Kyllä luonto ottaa omansa, myös minut, mutta toivottavasti ennen sitä ehdin edes kerran ajatella, tämä riittää.
-Eekku
Leave a Reply