Tänä vuonna asetelmat on kalenterissa täysin samoin, kuin yksitoista vuotta sitten. Fyysisesti olen kuitenkin huomattavasti helpommassa tilanteessa. Yksitoista vuotta sitten vatsassani oli esikoinen, jonka arveltiin syntyvän jo toukokuun kolmas päivä. Olin ajatellut, että olisin ollut äiti jo äitienpäivänä. Oloni oli tukala, lapsi oli perätilassa ja painoi kylkiluitani, työnsi vatsahapot kurkkuun ja navan iho oli vanhan leikkausarven kohdalta niin ohut, että tunsin vauvan korvan rakenteet sen läpi, seisominen oli täyttä tuskaa. Lapsi mahassa oli itsepäinen, se ei suostunut kääntymään, sitä yritettiin kääntää, mutta huonoin tuloksin. Kääntöyrityksen jälkeen pyysin saada synnyttää vauvan perätilassa, synnytys onnistui ja tulos on itsepäinen edelleen.
Kymmenen äitienpäivää sitten minulla oli aika vähän huolia, ne olivat pieniä niin, kuin lapsetkin. Nukkuukohan vauva vielä puolituntia, että ehdin jakaa vielä nämä perennat? Miten saan äidinmaidon terveyskeskukseen, kun toisessa kädessä on turvakaukalo ja toisessa iso kylmälaukku? Sain helppoja vauvoja, jotka nukkuivat hyvin päiväunet ja yöunet. Luovutin äidinmaitoa vielä toisenkin synnytyksen jälkeen, koska koin sen niin tärkeäksi. Hauskuus oli hommasta kaukana, koska sitten maidot piti viedä kahden lapsen kanssa terveyskeskukseen. Vauva aika oli ihanaa, vaikka Jeremiaksen syntymän jälkeen olikin aivan kammottavan paljon tekemistä. Harmittavinta tässä ajassa oli ajattelemattomat ihmiset, jotka tuhlasivat energiaani ihan turhaan. Jos joskus, niin silloin olisi pitänyt ajatella vain omaa napaa ja sanoa ponnekkaammin EI.
Pojat ovat syntyneet melko tiuhaan, esikoisella ei ollut kiirettä lähteä kävelemään, mutta kuopus oli niin kiireinen, että pojat olivat sitten nopeasti molemmat erittäin kerkeäväisiä. Murheetkin suurenivat eri eritasolle, kun löysin Jeremiaksen roikkumassa hevosen hännästä tai, kun Kristian työnsi ukonilmalla meisselin ompelukoneen pistorasiaan, ja lukemattomat muut säikähdykset. Kaksi lasta jotka menevät eri suuntiin yhdistettynä karkaavaan koiraan sekä äitiin jolla on ADHD kuulostaa mahtavalta, mutta mikä voisi mennä pieleen… Jälkikäteen ajateltuna olen ollut aika kahjo sen suhteen miten paljon olen harrastanut ja tehnyt töitä. Olisi ollut ihan eri juttu lähteä koiran kanssa agilityyn ilman lapsia, mutta Hanneksen vuorotyön vuoksi oli harrasteet joka toinen viikko harrastettava poikien kanssa.
Päivähoito, eskari, koulu, yhtä sumeata puuroa, erityisesti päiväkoti on jättänyt minuun suuren trauman. Olin ratketa ilosta, kun sain lapset pois päivähoidosta. Eskari oli ihana lepohetki. Luulen, että meidän lapset ovat saaneet olla yhdessä maailman parhaista eskareista. Jos olisin tiennyt millaiset jäljet koulunkäynti aiheuttaa, olisin jättänyt lapset eskariin ehkä jopa päiväkotiin. Murheet kasvaa ja niihin on yhä vaikeampi vaikuttaa. Aika moni kokee koulusta tulleen jonkinlaisia traumoja. Koulukiusaus on yksi yleisimmistä lapsuuden huonoista kokemuksista, joka vaikuttaa pahimmillaan ihmisen koko loppuelämään.
Kohti tuntemattomia murheita tässä mennään kuopus täyttää kymmenen ja murrosikä tulee seuraavaksi, vaikka en suostuisi sitä ymmärtämään. Saan puistatuksia, kun mietin omaa kaveriporukkaa ja niitä touhuja joita teineinä teimme. Toisaalta aika huoletonta, mutta miten monta kertaa olisi veneretki voinut päätyä huonosti, miten monta kertaa jonkun idiootin auto päätyä katollaan pellolle tai miten huonosti voi maalaistytölle käydä Keravan yössä. Teineinä sitä rajaa haetaan, omia sekä vanhempien rajoja. En halua edes miettiä millaisia riskejä ja murheita tulemme kohtaamaan, se kuitenkin on huojentavaa, että moni vanhempi selviää tästäkin.
On kymmenessä vuodessa muuttunut muukin. Tänä vuonna maailma on erityisen vinksallaan. Yrittäjänä ei paljoa naurata, kun töitä on ollut vähänlaisesti rajoituksien jälkeen. Olen toki iloinen, että ihmiset ei lentele suotta ja, että ympäristö on saanut jonkinlaisen hengähdystauon. Äitinä minä kuitenkin aina mietin lapsia ja millainen maailma on, kun on heidän vuoronsa tulla vanhemmiksi. Kuinka kauan tämä laji voi säilyä täällä tuhoamalla oman ravintonsa ja elinympäristönsä? Olisi tietysti helppoa työntää pää puskaan ja lakata ajattelemasta koko kriisiä, luottaa siihen, että viisaammat keksii ratkaisun pulmaan. Minä en luota, en luota ihmiseen yhtään. Tämä ympäristö ja maapallo kyllä selviää, kunhan se pääsee eroon typerimmästä elukasta, joka on päässyt lisääntymään liikaa. Äitinä ahdistaa, kun ei tiedä millaiseen kuseen tässä vielä joudutaan, tässä tilanteessa on vain kauhuskenaarioita toisensa jälkeen, koska me emme muutu riittävästi, me emme halua luopua mistään.
Kymmenes äitienpäivä. Tiedän mistä huolista ja murheista olen selvinnyt, sitä mitä on tulossa voin vain arvella. Olen loputtoman kiitollinen terveydestä ja, että olen saanut pitää lapseni. Äitiydessä pahinta on menettää lapsi, seuraavaksi pahinta on pelko menettämisestä.
Kun minusta tuli äiti, sain supervoimia, minuun tuli ihan uudenlaisia piirteitä ja taitoja joita en uskonut olevan. Nyt supervoimat alkavat tasaantua, lapset saavat osakseen vastuuta ja velvollisuuksia, koska mikä olisikaan epäreilumpaa, kuin kasvattaa lapsi, joka ei tiedä miten täällä eletään.
Pakollakin miettii, että kuuden vuoden päästä saattaa molemmat pojat olla opiskelemassa muualla. Eihän äitiys pääty, mutta kodista muuttuu äänetön ja siisti, sellainen täydellinen niin, kuin aina yritän. Se tuntuu hirveältä ajatukselta, joten jatkan lukion ylistämistä, jospa saisin pitää lapset vielä sen ajan itselläni.
-Eekku
Leave a Reply