Vuokrasimme hevostilamme ja muutimme lehmätilalle hevosten kanssa asumaan kesäkuussa 2018. Eli asutamme nyt neljäntenä polvena mieheni kotitilaa. Ainakin ajatuksena tämän muuton piti olla koko elämää helpottava asia. Kun asuimme Huipurissa, poikimisten vahtiminen ja kaikki muukin tuntui miltei mahdottomalta ja sitä se olikin. Tiesimme toki, että tältä tilalta puutuu kaikki hevosten vaatimat tilat, mutta nopeastihan sitä vanhaan navettaan tekee hevostallin. Tekeehän??!!??

Tässä on jo vanhat parret, kiskot ja maitoputket lentäneet ulos, vielä pientä pintaremonttia jäljellä.

Hevostilan muuttaminen on ihan merkittävä työsuoritus, aloitin muuton yli vuosi sitten. Asuimme paikassa jossa olin asunut merkittävän osan elämääni, sain siellä lapseni ja miellän sen edelleen voimakkaasti kodikseni.

Muutto alkoi valtavalla antamisella ja hävittämisellä. Iso talo, piti sisällään valtavan määrän muistoja tavaroina, joita juuri kukaan ei kauheammin arvostanut.

Ihana Huipuri, Huipuri sai itselleen ihanat ihmiset, jotka nyt katselee pihasta mykistäviä maisemia.

On eri asia, että ihmiset muuttaa. Eläimet eivät ymmärrä muuttoa. Joidenkin eläinten siirtokin on jo vaikeaa, niin kuin Amandan, se ei mahtunut hevoskoppiin. Piti pyytää apua sellaiselta, jolla on isommat vehkeet. Onneksi Amanda käveli perässäni isoon autoon, sen jälkeen saattoi vähän tulla tunteelliseksi, että joku joka painaa 1000kg kävelee jännään paikkaan löysällä narulla sellaisen perässä joka painaa alle 60kg, se on koko homman suola, luottamus.

Tammojen piti ajoissa päästä Kuivistolle, koska Pääsky oli tiineenä ihanasta Pörnä-Pojasta. Muut hevoset pidettiin Huipurissa ihan viime tippaan, koska Huipurissa oli kenttä ja ihania ihmisiä, jotka kävivät ratsastamassa ja hoitamassa heppoja.

Ainakin Pääskynen teki varsan, ihan niin, kuin sen pitikin. Potran pojan, nimeksi annettiin Pääskyn Poika. Varsa syntyi keskelle vatsatautia. Olin koko yön valvonut nuorimmaisen poikamme oksentelua, kun oksennusta ei enää ollut oksentaa, pieni keho yritti sitkeästi päästä viimeisestäkin vatsalaukun sisällöstä eroon kouristellen pelottavasti. Neljän aikaan minut tultiin noutamaan yrjövahtivuorosta, koska varsa oli syntynyt ja riensin auttamaan miestä juuri varsoneen tamman hoidossa. Varsan nähtyäni oksensin vuolaasti kaksi kertaa, olin kai niin mykistynyt onnesta..

Vastasyntynyt ja vasta oksentanut.

Minulla ei ole koskaan ollut mitään halua astutella tammoja. Minusta tämä maailma tursuaa huonosti pidettyjä hevosia ja on ollut täysi työ löytää hyviä koteja niille jotka ovat matkanvarrella tarttuneet mukaan. Kaikkia, kun ei ole oikein itse pitää, ei itseä eikä hevosta kohtaan. Isäntä kuitenkin haluaa astutella tammojaan ja mikä minä olen häntä siitä syyttelemään tai estelemään, onhan suomenhevonen kuitenkin hieno rotu ja syntyvyys on huolestuttavan alhainen.

Ensimmäinen varsamme oli potra ja luonteikas, silti sellaisellekkin voi tulla napatulehdus ja ensimmäisen kuukauden hoidimme varsan napaa täysin alkeellisissa olosuhteissa kolme kertaa päivässä. Pikku Pojulla oli panta kaulassa, mistä mieheni piteli kiinni, kun minä väistelin mahan alla teräviä nopeita pikku kavioita napaa puhdistaessa. Poju tottui lääkitsemiseen niin hyvin, että viimein otti itse ruutasta lääkkeen suuhunsa. Terve varsa ja napa niistä tuli.

Pikku potilas

Tiedättekö mitä maanviljelijät tekevät kesällä? (Ne pitää heinää hampaitten välissä ja seuraa, kun karja laiduntaa. Emännät kestittää hellemekoissaan sukua, joka on tullut ilmaiseksi töihin kaupungista koko kesäksi, kun pellavapäät vilistelee jaloissa.) Totuus ehkä saattaa satuttaa, mutta minulla on tapana sanoa, että näen miestäni kesällä sadepäivinä, viime kesänä ei satanut. Ei muuta lisättävää. Jokainen heinä kaadettiin, hurja kuivuus pelotti ja ahdisti, riittääkö heinät, joudutaanko karjaa tai hevosia vähentämään, ei jouduttu, onneksi.

Välillä kesän aikana toivoin olevani edes osittain sokea, että en näkisi aivan koko aikaa kaikkea tekemisen paljoutta mitä ympäristö tarjoili verkkokalvoilleni kirkuvin neonvaloin. Sortuvien kattojen ja repsottavien seinien, tuhansien solmittujen aitanauhojen sotkutkin tuntuivat kalvenneen näylle, kun tajusin siitossonnimme karanneen väärään ryhmään ja taistelevan siellä toisen sonnin kanssa. Kun kaksi sonnia tappelee, sinne väliin ei mene edes Eekku. Testosteronin voi melkein haistaa ilmassa, kun hikiset lihaskimput ottaa selvän toistensa heikkouksista. Voittajan selvittyä värisevät sonnit astelee rinnan juomaan. Pitkän juomatauon jälkeen on aika palata omaan haaremiin. Se onnistuu niin, että emäntä maanittelee herkuin, yleensä maanittelu on tehokkaampaa, kuin ajaminen, ainakin tämän rodun kanssa. Alikersantti Rokka oli hypännyt puhtaasti lankaakaan katkomatta Ivan Ivanovitsin haaremiin kolmen aitauksen yli, mutta takaisin se vietiin portista, yli ei värisevät potkat olisi enää ponnistaneet.

Rokka vei voiton, mutta Ivan sai silti paremman käden. A-K Rokka jouduttiin lopettamaan jalkavaivan vuoksi.

Elokuussa vanha parsinavetta edelleen irvisteli reikä seinässä maitotankkia köyhempänä. Kurkkua kuristi ja otsaa puristi, miten ihmeessä tästä saa tehtyä mitään ennen talven tuloa. Ajatukseni talvesta on marraskuun vaihde ja jollakin ihmeellä talvi tänä vuonna saisi todellakin tulla myöhemmin!

Varmaan päättäväinen nyrkkieni asento ajoi talven myöhemmäksi, hevosilla oli vanha heinälato suojana syksyn sateina ja, kuin ihmeen kaupalla hevosilla oli karsinat, kun talvi tuli. Eli paniikki ohi, Joululoma!

Joululoma tuli tarpeeseen, lepäsimme ja söimme, Tapanina vähän humputeltiin reellä.

Uusi vuosi ja uudet kujeet. Loman jälkeinen ylivireys tuntuu ihanalta. Olemme pyrkineet pitämään noin kolme hevosta liikutettuna ja uuden kauden kunniaksi varasin valmennuksen. Kyllä tämä tästä 🙂

-Eekku