Koska olen utelias ja halukas oppimaan aina uutta, on syytä käydä kouluttautumassa milloin mihinkin. Viikonloppuna kävin luennolla. Luento lyhykäisesti kuvattuna keskittyi siihen, millainen eläin hevonen on kouluttaa. Minusta on sanomattakin selvää, että hevonen on koulutettavuudeltaan kärkikastia. Luento herätti minut mietiskelemään eniten ihmistä ei niinkään hevosta.
Hevonen sietää valtavan määrän paskaa kohtelua, huonoja varusteita, joillakin tehdään liikaa töitä, toiset tuijottavat pyöröpaalia 300kg ylipaino ympärillään vuodesta toiseen, silti ne ovat käsiteltävissä, vaikka käsittelijä ei olisi kaksinen.
Hevosen ja ihmisen kokoero voi parhaimmillaan olla valtava. Tästä tulee pakolla mieleen meidän elämässämme ollut jätti Amanda. Amanda on tällä hetkellä Miika Åfeltin ammattitaitoisissa käsissä, vauvanteko puuhissa. Ostimme Amandan vuoden vanhana, olin raskaana, mieheni kovasti halusi sen. Silloin olin vielä huono vastustelemaan hevoskaupoissa, mutta nyt olen jo hyvä sanomaan ei kaikille hevosille, se ei silti estä Hannesta ostamasta hevosta. Niin meille tuli pieni Amanda, jonka tiesin kasvavan valtavaksi. Amandaa käsiteltiin paljon ja sille luotiin illuusio, että sen on kannattavaa kulkea riimun ohjaamaan suuntaan. Myöhemmin sillä alettiin ratsastaa ja ajaa, vain hitaus oli ongelma ja välillä ruokatunti. Amanda oli mieheni hevonen, ja Amandan silmistä pulppusi rakkaus, kun he touhusivat yhdessä.
Amandan kanssa ehdottomasti haastavin hetki oli, rekkaan lastaaminen muuttaessa. Amanda ei millään mahtunut normaaliin hevoskoppiin, johon lastausta oli harjoiteltu Amandan ollessa nuorempi ja pienempi. Koska Hannes oli sinä päivänä jo lähtenyt kotoa, jouduin lastaamaan Amandan vaikka tiesin, että se toimisi paremmin Hanneksen kanssa. Lastaussilta näytti järkyttävän jyrkältä suhteutettuna Amandan fyysisiin ominaisuuksiin. Mietin sitäkin, kuinka paljon koko rekka niiaa, kun Amanda on sillalla. Tuhat kiloa narun päässä, rimpula riimut ja täysin vieras tilanne meille molemmille. Mahtavaa! Tämän on pakko mennä hyvin! Kävelin rekkaan ja ajattelin, että talutan pientä suokkiruunaani, joka menee kanssani vaikka Kiiskelänmäen näkötorniin. Yllätyksekseni Amanda tuli rekkaan perässäni vaikka se ei varmasti halunnut, se tuli perässäni, koska niin se oli opetettu. Se tuli vaikka minä painan alle 60kg ja Amanda 1000kg, Amanda käveli perässäni vaikka en ole sen suosikki ihminen.
Sitten on niitä hevosia jotka on hulluja, vaikeita, arkoja, villejä, vain osaavaan kotiin… Sanoisin, että miltei aina nämä hevoset on ensin kohdanneet huonon ihmisen tai aran, hullun, ilkeän, liian kiltin, mitä meitä nyt on. Meillä ihmisillä on valtava tarve yrittää tunkea kaikki muottiin, arkistoon, uskontoon johonkin mikä voidaan nimetä tai leimata. Erityisherkät, ADHD, aistiyliherkkyys, hajusteyliherkkyys, ADD ja kaikki muu kirjo, joka halutaan karsinoida. Sinua varmasti helpottaa tieto, kun luet muista erityisherkistä, jes! En ole yksin, mutta silti jouduit käymään saman ala-asteen, ylä-asteen ja loppuopinnot vaikka olet erilainen. Olet samalla viivalla kaikkien työnhakijoiden joukossa, ja joudut työpaikalla aivan samojen tulospaineiden alle vaikka sinulla on ADD. Nyt aion kirjoittaa jotain mihin et ole valmis, kukaan ei ole samanlainen, kaikki ollaan ihan erilaisia. Kukaan ei jaksa keksiä niin montaa lokeroa, kuin on erilaisia ihmisiä. Jo erilaiset lähtökohdat tekevät meistä peruuttomattoman erilaisia, toinen saa turpaan ja toinen tietokoneen, niin sen sanoo Haloo Helsinki. Tärkeintä on tietää millainen on, mikä on vahvuus ja mikä heikkous, heikkoutta voi vahvistaa ja vahvuuksilla saada itselleen paremman mielen, että uskaltaa taas kokeilla jotain missä saattaa epäonnistua. On siis syytä puntaroida miten hevosta kouluttaa, että se on reilua itselle ja hevoselle. Väitän, että mukavaan yhdessä oloon ja oppimiseen on monta hyvää tietä riippuen hevosesta ja ihmisestä.
Kun menen luennolle missä käsitellään pakoeläimen kykyä oppia, törmään myös lajitteluun, on erilaisia hevosia, hevosten persoonallisuuspirteitä voi karkeasti jakaa ja tunnistan omat hevoseni tietyistä ryhmistä. Hevonen kuitenkin saalistettavana eläimenä saa trauman helpommin, kuin ihminen. Hevosen kuuluu oppia pelkäämään, jos se ei opi, joutuu se ongelmiin ja luultavasti pedon suuhun. Hevonen ei kaikkien näiden vuosien jälkeen ole niin viisas, että se ymmärtäisi lopettaa saaliseläimenä olemisen, vaikka sen ei enää tarvitsisi pelätä petoja. Eihän ihminenkään ole lopettanut traumautumista, vaikka pelko kuolemasta onkin vain hetkellistä. Kotieläimenä pidetty hevonen on toivottavasti eniten toisten hevosten kanssa, mutta heti toisena nisäkkäänä eniten sen kanssa on yleensä ihminen, joka on saalistaja. Vaikka monikaan ei enää saalista mitään. Kun ihmisen käytös muuttuu väkivaltaiseksi, ei hevonen voi tietää kuoleeko vai jääkö henkiin, vaikka ihmisellä ei ole aikomuksena piestä hevosta hengiltä, mistä ihmeestä hevonen sen arvaisi? Sen lajille tyypillisesti kuuluu ajatella pahinta. Näin saatiin trauma aikaiseksi. Ihmisen näkökulmasta hevonen ei mennyt koppiin tai oli vaan huono päivä, meillä kaikilla on välillä huono päivä, silloin ei jaksa vehdata kopituksessa, toiset ihmiset toimii tilanteessa hyvin, toiset kohtalaisesti, jotkut huonosti ja sitten on vielä ne jotka käyttäytyvät eläinsuojelulain vastaisesti, aiheuttaen turhaa kipua ja kärsimystä. Suosittelen lastaamisen opettelua etukäteen, paineessa ihmisestä tulee harvoin timantti, ihmisestä yleensä tulee ripuli ja siinnä se on koko homma ihan paskana.
Kun koulutat pakoeläintä on sinun pakko oppia ymmärtämään, että hevosen elinehto on ympäristön seuraaminen. Meillä ihmisillä on monesti kauheat suunnitelmat miten asiat sujuu ja sitten, kun hevonen kerta toisensa jälkeen hyppää sontasaavin kohdalla sivuun, rupeaa hermo paukkumaan “Katso nyt! Se on sinun paskaa!” Tämä ominaisuus pelätä kaikkea, joka muuttaa paikkaa tai on erilaista, kuin ennen kuuluu pakoeläinten ominaisuuksiin. Jos saaliseläin ei huomaa uutta kiveä, voi kivi herkutella huolimattomalla kauriilla hetken päästä. Sellaista se on ja sen kanssa pitää elää, vaikka saavi ei muutu leijonaksi, minun täytyy ymmärtää hevoseni epävarmat tunteet saavia kohtaan. Tammat “kyttää” enemmän, kuin orit ja ruunat, mikä selittyy tammojen roolista äitinä, epäluuloisin äiti on parhain äiti preerialla. Olisi parasta, jos ennen ratsaille nousua voisi taluttaa hevosen molempiin suuntiin vieraassa maneesissa tai kentällä. Jos oman kaluston sijainnit muuttuu, ne kannattaa heti näyttää, molemmille silmille. Hevonen ei myöskään näe kolmiulotteisesti, tästä johtuu klassikko, kolmen metrin loikka lammikon yli, jossa on 3cm syvästi vettä.
Kuva: Minna Murtonen
Hevonen siis mielestämme toimii hassusti ja pelkää joutavia. Jos hevonen saisi ihmisen muodon se olisi hysteerikko joka lentäisi pian suljetulle osastolle loikittuaan varjojen ja lätäköiden yli, samalla potkaisten paskasaavia. Kukaan ei ymmärtäisi ihmisasuista hevosta, harva ymmärtää hevosta vaikka se on hevosen asussa. Onneksi hevonen ymmärtää hevosta.
Hevoset reagoivat vähän niiden geeneistä riippuen, on nopeat ja epäluuloiset täysiveriset sekä hitaat ja “varmat” kylmäveriset, ja totta kai molemmissa ryhmissä omat spesiaali tapaukset ja vielä ne jotka ovat puolessa välissä, puoliveriset (you never know what you get).
Kaiken kouluttamisen perusta on siis oppia ymmärtämään erilaisuutta. Sinun on asettauduttava hevosen rooliin. Sinun täytyy miettiä mitä kestän ja mitä et, jotta voit realistisesti antaa hevoselle tuen, mutta myös rajat. Hevosta on ymmärrettävä yksilönä sen historian ja ominaisuuksien kautta. On hyvä verrata omaa hevosta saman ikäisiin rotutovereihin ja miettiä miksi se on jäänyt jälkeen, viisi vuotias ei ole enää varsa, jos et ole tähän mennessä saanut sitä opetettua normaaleihin tallirutiineihin, se tuskin onnistuu samalla kaavalla myöhemminkään. Monesti kaikista huonoimmat kokemukset syntyvät, kun ihminen kuvittelee paljon ja hevonen tekee mitä sillä hetkellä pitää. Siinnä sitten nieleskellään kiukkua, kun maksoit valmennuksesta ja se meni paskasaavia ihmetellessä. On ihmisiä, joiden mielestä hevoselle pitää opettaa kaikki, eli käytännössä kuumailmapallosta, pingispalloon, mitä vain mahdollisesti saattaisi osua kohdalle. Sellaiset hevoset joita on paljon siedätetty luultavasti ovat oppineet hyvän ja tehokkaan tien millä oppivat nopeasti sietämään uusia asioita, en silti usko, että, jos opetat hevoselle sateenvarjon aukaisun, ettei hevonen säikähtäisi sateenvarjoa, kun sen joku sivullinen vieressä vetäisee auki yllättäen. Suomenhevosen selästä on hyvä huudella luottamuksesta, mutta luottamus, reiluus ja jämäkkyys, on monesti hyvälle hevoselle riittävä vakuutus, että se kiipeää perässäsi vaikka sinne näkötorniin. Kun hevonen on rento, ja ihminen sen kanssa on rento ei tarvita mitään temppuja, molemmat oppivat hyvin toisistaan. On yhtä tärkeää, että hevonen luottaa ihmiseen, kuin että ihminen luottaa hevoseen. Hevonen on laumaeläin joka nauttii hyvistä rauhallisista ja reiluista johtajista, hyvä johtaja saa ojentaa, jos siihen on tarve, hevoset ojentaa toisiaan jatkuvasti. Jos hevoselle on epäselvää kuka antaa merkin lähteä pakoon tiukan paikan tullen, hevonen ei aikaile päätöksen teossa. Jos ratsastaja muuttuu ohjaajasta matkustajaksi, on asia selvitetty.
Ihmisen täytyy siis ymmärtää miksi hevonen tekee miten tekee, mutta tärkeintä on oppia miten saa itsestään kaivettua esiin ne ajatukset ja keinot ehdollistaa itsensä toimimaan rentouden kautta. Pelosta jäykkänä oleva ratsastaja on varma signaali hevoselle lähestyvästä uhasta. Ratsastajan asemasta ajateltuna, valpastunut hevonen pelästyy kohta jotain ja tipun selästä. Lajit siis ruokkivat toistensa pelkoa, toinen pelkää kuolemaa tai loukkaantumista ja toisin päin. Itse olen saanut lapsena niin monta villiä kyytiä kotiin päin (hevonen jatkoi kotiin ja minä linkutin perässä), etten osaa ollenkaan pelätä näitä hitaita suomenhevosia. Joten me yleensä jatketaan matkaa, vaikka jotain huolestuttavaa ilmaantuisi.
Aina pelko ei ole syy huonoon onnistumiseen. Huono onni johtuu usein myös ihmisen tavoitteista, asetamme tavoitteet poikkeuksetta liian korkealle. Suomalaisella periksiantamattomuudella ja hevosen kouluttamisella harvoin saadaan aikaan mitään kaunista. Kannattaa suunnitella vähän ja yllättyä positiivisesti, kuin suunnitella paljon ja saada aikaan vain pettymys. Klassikko tästä, mennään hevosten kanssa kahlaamaan, toteuma kaksi tippui ja yksikään hevonen ei astunut järveen. Joskus käy niin iloisesti, että ajattelet hevosen menevän tutustumaan rantaan ja se hyppääkin järven nähdessään veteen, valtavalla loikalla, meni siis “hyvin”…
Ylipäätään kannattaako suunnitella. Mene tallille ja paina naama hevosen turpaan, mieti miksi olet murtanut useita luita ja heittänyt rahaa enemmän “hukkaan”, kuin narkomaani tai tupakoitsija. En minä ainakaan ole uhrannut suurinta osaani vapaa-ajastani siihen, että haluaisin pilkkoa ja yli analysoida kaikkea mitä hevonen tekee, miten minun pitäisi kääntää päätä tai ripsutella heiniä. Tässä asiassa tunnen itseni, mitä enemmän ahdistun hevosen ongelmasta sitä vähemmän ongelman ratkaisu etenee, eli luotan itseeni. Kun luotan itseeni, olen rento ja teen hyviä päätöksiä. Kun olen rento ehdollistun* hyvin, koska oma ehdollistuminen on yhtä tärkeää, kuin hevosenkin ehdollistuminen. Kun kiität hevosta hyvästä työstä, muista myös kiittää itseäsi, niin opit nopeammin.
*Ehdollistuminen tarkoittaa tiettyihin singnaaleihin ketjutettua rektiota. Ehdollistumisen hyvä esimerkki on Pavlonin koirat, jotka ruokaa saadessaan kuulivat aina kellon kumahduksen. Kellon kumahdus ei eroteltuna ruuasta aiheuta koirissa kuolaamista, mutta, koska koirat yhdistivät kellon ruokaan, pelkkä kumahdus aiheutti valtavan kuola meren, vaikka ruokaa ei ollut tarjottu vielä.
-Eekku
Leave a Reply